Ilon vuosi 2011 -blogi on muuttanut. Uusi osoite on:

www.ilonvuosi.blogspot.com

Lämpimästi tervetuloa tutustumaan uuteen "kotiini"!

T: Katja

Tämä on Ilon vuosi 2011 -blogin viimeinen postaus.

En käy tässä tekemään syväanalyysiä enkä päättäjäispuhetta, sillä kirjoitteluhan ei lopu tähän: itseasiassa se on jo alkanutkin uudessa osoitteessa www.ilonvuosi.blogspot.com. Oikeastaan tärkein, mitä tällä postauksella haluan sanoa on tässä: Kiitos kaikille lukijoilleni tästä matkasta, jonka olette kanssani kulkeneet! Toivon sydämestäni, että matka jatkuu kaikkien teidän kanssa myös tuolla uudessa paikassa. Jatketaan siellä yhdessä entistä iloisemman elämän luomista!

Ilon vuoden 2012 alkua juhlistamaan tein Hattivattileivoksia. Mikä olisikaan parempi tapa tiivistää vuosi 2011, joka toi elämääni paitsi leipomisen ilon, myös paljon muita hauskoja asioita!

Oikein upeaa uutta vuotta kaikille blogin lukijoille!

Resepti: Ewelyn's Cakeheaven, (alunperin Kinuskikissa)

Koristeet: vaahtokarkin makuinen leivontamassa, silmät nomparelleja

  Vuosi 2011 lähenee loppuaan ja sitä myöten myös Ilon vuosi 2011.

Toivotamme kaikille ystäville ja sukulaisille sekä Ilon vuosi 2011 -blogin lukijoille

Iloista ja rauhallista Joulua!

T. Katja, Jarkko, Seela, Sofia

 PS. Tänä vuonna laitoimme korttirahat hyväntekeväisyyteen, jotta jollain sellaisella, jolla ei ole mitään, olisi edes vähän parempi joulu. Vaikka paperikortteja ei meiltä siis tule, muistamme jokaista teitä lämmöllä ja rakkaudella!

Rauha, rakkaus, myötätunto. Eivätkös ne kuulu jouluun. Maailmanrauhaa toivotaan, vietetään aikaa rakkaiden seurassa. Osoitetaan myötätuntuntoa toinen toisillemme vierailuin, lahjoin ja lahjoituksin.

Kirjoittelin aiemmin, että joulutunnelmat on minulla vähän vielä hakusessa. Minun ei ole tällä hetkellä luontevaa kirjoitella kilikelloista ja kynttiläisistä, eikä edes Joulun Sanomasta.  Mutta myötätuntohan kuuluu jouluun, kuten yllä jo aloitin. Kirjoitan siis siitä.

Aika moni osaa osoittaa myötuntoa toisia kohtaan. Rakkaalle ystävälle on helppo toivoa hyvää ja tiukan paikan tullen sanoa lohduttavia, myötätuntoisia sanoja:

 "Älä nyt, ei se niin paha ollut", voit sanoa kun ystävä murehtii suustaan päässeitä "sammakoita".

 "Hän ei todellakaan ole arvoisesi", sanot täydestä sydämestäsi jos ystäväsi on tullut kohdelluksi kaltoin ja on vajonnut sydänsurujen murheelliseen laaksoon.

 "Maailmankaikkeuden kannalta ei ole mitään merkitystä sillä, että vieraasi tulivat ennen kuin ehdit kiillottaa vessanpönttösi kannen", sanot kun ystävän vieraat tulivatkin puoli tuntia etuajassa.

"Ei se mitään vaikket jaksanutkaan olla tänään täydellinen vaimo, uskomaton äiti ja vuoden työntekijä".

Ja niin edelleen.

Myötätunnon sanat. Mitä kaunein lahja, kun ne tulevat täydestä sydämestä ja rehellisesti. Suorittajakin osaa melko helposti soveltaa niitä, antaessaan neuvoja muille. Mitä jos antaisimme niitä tänä vuonna joululahjaksi paitsi läheisille, myös itsellemme? Mitä jos itsemme syyllistämisen sijaan sanoisimme itsellemme ne sanat, jotka sanoisimme parhaalle ystävällemme?

Väkisin ei synny  mitään hyvää. Ei edes joulutunnelmaa.

Jotkut sanovat, että parhaat joulut tulevat silloin, kun on omia lapsia. Että jotenkin itsekin palaa siihen lapsuuden joulutunnelmaan, odotukseen ja iloon.

Minusta puolestaan tuntuu, että lasten myötä suorituksen paine on entistä suurempi. Jokainen varmasti haluaa lapsillensa joulusta ihania, mieleenpainuvia muistoja. Ja näin me sitten taas puunaamme, leivomme, viritämme valot ja koristeet, ostamme lahjat ja hankimme kuuset. Ja ehkä varmuuden vuoksi pikkuisen enemmän kuin olisi tarpeen. Vielä 20 joulukorttia. Vielä 100 piparia. Vielä lisää paketteja kaikille. Vielä keittön kaappien siivous. Vielä muutama olkikoriste ja pari vessapaperirullasta askarreltua tonttua. Suoritamme. Ja ylisuoritamme.

Tänä vuonna kieltäydyn suorittamasta joulua. Lapset pääsevät kyllä tunnelmaan ilman, että minä yritän väkisin nikkaroida täydellisen piparkakkutalon. En minä sitä heiltä pilaa, onneksi. He laulavat, tanssivat ja iloitsevat itselleen joulun.

Minä voin rauhoittua. Joulu tulee joka tapauksessa, tuntui minusta miltä tahansa ja vaikken leipoisi yhtään piparia.

Blogeissa haetaan jo kovasti joulufiiliksiä.  Toiset ovat sen jo löytäneetkin, kuten Elisa täällä ihanan jouluisissa tunnelmissa kirjoittelee.

Minulla se on vielä hakusessa, piparien leipomisesta ja pukille kirjoittamisesta huolimatta. Jäi se Vivamon jouluvaelluskin nyt  väliin, kun vanhempi tytöistäni sairastui.

Näin kuitenkin jo jouluenkelin. Tai ainakin enkelin hiukset :

Hyvää kolmatta adventtia lukijoille! Oletteko te jo aivan joulutunnelmissa vai etsittekö vielä niin kuin minä?

Greyn anatomian tämän viikkoisen jakson nimi oli Vieterisydän. Alkuperäiskielellä se kuului Heart in a box, mikä mielestäni kuvasi paremmin sitä, mistä todella oli kyse.

Jaksossa Christina sai tehtäväkseen valvoa luovuttajalta irroitettuun sydämeen, jonka alkuperäinen vastaanottaja sitten menehtyikin ja sydämelle alettiin etsiä uutta saajaa. Sydän sykki läpinäkyvässä boxissa hyvin näyttävästi. Aluksi Christina väheksyi tehtävää - eihän kyseessä ollut mikään oikea potilas, elin vain. Hän alkoi kirjoittaa monisivuista toivelistaansa niistä leikkauksista, joihin haluaisi osallistua kehittyäkseen kirurgin urallaan.

Valvominen sydämen vierellä kuitenkin herätti Christinan miettimään tarkemmin, mikä on todella tärkeää. Toivelista lyheni huomattavasti.

Sydän on suhteellisen pieni elin, mutta ilman sitä elämä ei ole mahdollista. Jos sydämensä menettää jollekin, niin se on sitten menoa. "Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä, vain sydämellään näkee hyvin", sanoi kettukin kirjassa Pikkuprinssi.

Jos sinun vieressäsi sykkisi sydän boxissa, miltä sinun kauppalistasi tai to do -listasi näyttäisi? Jos keskityt vain olennaiseen, mikä se olisi? Minulla kävisi varmaan kutakuinkin näin:

Viikonlopun to do lista:

• käy kaupassa Citymarketissa lähikaupassa
• pese 10 2 koneellista pyykkiä
• A:n synttärit
• jouluhössötykset: siivousta, ostoksia, paketointia jne
• Vivamon jouluvaellus
• Puuhailua Oleskelua perheen kanssa

Hyvää  ja olennaiseen keskittyvää viikonloppua lukijoille!

(Edellisen kerran inspiroiduin Greyn anatomiasta täällä)

Itsenäisyyspäivä. Koko päivä yhdessäoloa perheen kanssa.

Olohuone kuin jatkosodan jäljiltä, mutta onneksi ne jäljet ovat jälkiä elämästä, ja vieläpä varsin iloisesta lapsiperhe-elämästä.

Sain myös hetken omaa aikaa ja kävin lenkillä valoisan aikaan, näinpä vilauksen auringostakin kipittäessäni rauhallisella kylänraitilla. Ruoaksi siikaa ja uunijuureksia. Sitten esikoisen kanssa katsomaan Kartanoteatterin itsenäisyyspäiväesitystä. Siinäpä kulttuuripläjäys kolmevuotiaalle, ja minullekin!

Kuudeksi kuitenkin kotiin. Sytyttämään  kaksi kynttilää niiden miesten ja naisten muistoksi ja kunniaksi, jotka tekivät tuon kaiken ylläkuvatun mahdolliseksi.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Blogin Facebook-sivulla tekemäni kyselyn tulosten perusteella, viime viikon jutuista suosituin on tällä hetkellä Pelko pois. Toistaiseksi vasta muutama on vastannut, mutta kiitoksena heille, jatketaan siis samalla teemalla :) Kysely on edelleen auki ja arvostaisin kovasti vastauksia!

1-vuotiaani pelkäsi niin paljon Franklin ja ystävät-kirjasta löytyvää pöllöä, että alkoi itkeä ja juoksi pois aina, kun pöllösivu tuli kirjaa selaillessa esille.

Vähitellen hän kuitenkin uskalsi ensin varovasti katsoa pöllöä, mummon tai äidin sylistä. Sitten hän alkoi jo jutella pöllön "läsnäollessa", kunnes lopulta myös varovasti kosketti sitä. Nämä olivat hänelle valtavia askeleita ja näyttöjä pienen ihmisen suuresta rohkeudesta.

Nyt hän taputtaa pöllöä, antaa sille pusuja, etsii nimenomaan pöllösivun kyseisestä kirjasta ja hihkuu riemusta sen nähdessään!

Siinäpä mallia myös aikuiselle. Kun pelottaa, mitä teemme? Pakenemmeko ja käännymme pois itkua vääntäen? Miksi emme yrittäisi sen sijaan kohdata pelkojamme ja jutella niille? Voisimmeko kuvitella jopa ystävystyvämme pelkojemme kanssa ja kääntää ne voimavaraksi?