Olin eilen pohjoissuomalaisen terveyskeskuksen päivystyksessä puoli kahdeksan aikaan illalla kipuisen vauvan kanssa. Parin tunnin epämääräinen odotus tylsässä paikassa ja lievästi sanottuna erikoisen lääkärin tutkimukset. Kurjuuden maksimointiko?

Voisihan sen niinkin ajatella.

Tai sitten voi ajatella toisin.

Odotusaulassa on lämmintä, eikä siellä haise pahalle ja siellä on meidän lisäksemme vain yksi  ihminen. Minulla on mukanani lapseni ja äitini eli seurakin on mitä parhain. Kumpikaan heistä ei edes itke juuri nyt eikä muutenkaan valita mistään. Mummo katsoo tyytyväisenä Salkkareita ja vauva nukahtaa syliini. Toinen lapseni on hyvässä hoidossa ja jo unten mailla, eikä siis tarvitse minua juuri nyt mihinkään. Voin siis hetken ajatella melkein mitä minua huvittaa ja olla melko rennosti. Omaa aikaa siis, tavallaan.

Parin tunnin jälkeen saamme diagnoosin (korvatulehdus) ja lääkkeen.  Mahtava juttu, että saatiin paraneminen heti käyntiin. Yö menikin sitten miten meni, mutta tänään pikkuinen voi jo paremmin.

Sehän olikin oikeasti ihan mukava ilta.