"Miks sä kuvaat noita muffinsseja kun voisit lapsiakin kuvata?" kysyi aviomieheni.

Hyvä kysymys. Vastaan:

Ensinnäkin, muffinssit eivät liiku. Ne ovat siis helpompi kohde harjoitella kuvaamista kuin liikkuvainen 2-vuotias tai puolivuotias, joka kameran nähdessään jää vakavana tuijottamaan kameraa ja unohtaa mitä oli tekemässä.

Toiseksi: onhan ne herkullisen näköisiä! Onhan se kiva että niistä jää jokin muisto, kun ne ennemmin tai myöhemmin päätyvät syödyiksi.

Kolmanneksi, eiväthän nämä kaksi kuvauskohdetta sulje toisiaan pois! Kamerani muistikortilta löytyy siis toki myös lapsikuvia.

 

(kuvassa: Kinuskikissan puolukkamuffinssit)

Kieltämättä pohdin välillä itsekin, onkohan menossa överiksi tämä leipomisvillitys. Monia järkisyitä olisi kohdistaa sekin energia johonkin muuhun. "Turhia" hiilareitahan kannattaisi mieluumminkin välttää ja minunkin painoni saisi mieluummin pudota muutaman kilon kuin nousta herkuttelun tuloksena. Ja olisihan täällä kotona muutakin puuhaa.

Mutta, en aio antaa nyt järjelle periksi tässä asiassa.  Leipominen tuo minulle oikeasti iloa. Minua viehättää siinä koko prosessi eikä vain lopputulos. Se, että yksinkertaisista aineista, kuten jauhot ja sokeri, voi saada aikaan niin erilaisia tuotoksia. Se, että esim. kakun onnistuminen on niin pienestä kiinni ja samalla reseptillä voi eri päivinä tulla ihan erilainen lopputulos. Se, että on kiva maistella tuoreita lämpimäisiä ja laittaa pakkaseen vierasvaraa.

Ei,  olen leipomisesta nyt niin aidosti innostunut, että en aio siitä luopua ympäristön tai edes oman järkeni painostuksesta! Ja tällä hetkellä kohteena nimenomaan muffinssit, joita alkaakin olla pakkasessa kohta niin monta sorttia että voimme kohta pitää muffinssimaistiaiset...

"Haluu tekejä muffinssia", sanoo kaksivuotiaanikin, joten täytyy vissin lähteä hakemaan kaupasta lisää vuokia, jotka ovat päässeet loppumaan...

Mukavaa viikonalkua lukijoille!