Blogin Facebook-sivulla tekemäni kyselyn tulosten perusteella, viime viikon jutuista suosituin on tällä hetkellä Pelko pois. Toistaiseksi vasta muutama on vastannut, mutta kiitoksena heille, jatketaan siis samalla teemalla :) Kysely on edelleen auki ja arvostaisin kovasti vastauksia!

1-vuotiaani pelkäsi niin paljon Franklin ja ystävät-kirjasta löytyvää pöllöä, että alkoi itkeä ja juoksi pois aina, kun pöllösivu tuli kirjaa selaillessa esille.

Vähitellen hän kuitenkin uskalsi ensin varovasti katsoa pöllöä, mummon tai äidin sylistä. Sitten hän alkoi jo jutella pöllön "läsnäollessa", kunnes lopulta myös varovasti kosketti sitä. Nämä olivat hänelle valtavia askeleita ja näyttöjä pienen ihmisen suuresta rohkeudesta.

Nyt hän taputtaa pöllöä, antaa sille pusuja, etsii nimenomaan pöllösivun kyseisestä kirjasta ja hihkuu riemusta sen nähdessään!

Siinäpä mallia myös aikuiselle. Kun pelottaa, mitä teemme? Pakenemmeko ja käännymme pois itkua vääntäen? Miksi emme yrittäisi sen sijaan kohdata pelkojamme ja jutella niille? Voisimmeko kuvitella jopa ystävystyvämme pelkojemme kanssa ja kääntää ne voimavaraksi?